Historia
Rautatieläisten Liitto Osasto 51 ry. Helsinki 1927-87
60 vuotta työtä – tulevaisuus edessä
Näin juhlavuonna on paikallaan luoda katse taaksepäin ja tarkastella minkälaisen kehityksen kautta osastomme on kulkenut nykypäivään. Pintapuolinenkin tarkastelu on omiaan verestämään niitä taisteluvuosia jotka yhdistävät menneiden polvien työn tämän päivän ja tulevaisuuden toimintaan.
Osastomme aloitti
Sunnuntai, maaliskuun 20. päivä vuonna 1927 ei poikennut ”ajan hengestä”. Tuosta ”hengestä” kertoo ehkä jotain esimerkiksi lehdistön uutisoinnit. Sanghain asemalla yritetään saada junat kulkemaan. ”Teloittajat toimessa lakon kukistamiseksi”, kertoo uutinen Kiinasta. ”Ammattiyhdistyksiä hajotettu Liettuassa”. Norjan kutomotyöläisten palkkoja alennettu 27%”, samaa suunnitellaan Tanskassa. Kotimaasta kerrotaan kuinka ”eduskunta oli hyväksynyt toisessa käsittelyssä Suojeluskunta-lain”. Kiivas keskustelu, puolesta ja vastaan, oli käynnissä kansalaisoikeuksien palauttamisesta vuoden 1918 tapahtumista tuomituille. ”Viipurin ja Turun nuohoojat lakossa.” ”Tampereen kääntökenkätehtaissa lakko jatkuu.” ”Malmin tiilitehtaalla lakko.” Syynä oli luottamusmiehen erottaminen. Tehtaan osittaisen toiminnan takaa kuitenkin ”- jotkut, kiväärit selässä töissä olevat suojeluskuntalaiset”. ”Asemamiehet ja rajavartijat syrjäytettiin palkantasoituksessa”, syynä määrärahojen niukkuus.
Tässä ilmapiirissä ja näiden tapahtumien keskellä kokoontui tuona sunnuntaina Helsingin asemalle osaston perustavaan kokoukseen. Perustettu yhdistys sai nimekseen Valtion Rautateiden Asemamiesyhdistyksen Helsingin osasto. Osaston puheenjohtajaksi valittiin herra Piikkilä.
Ajalle ominaista oli, että jäsenkirjat päätettiin jakaa suomen- ja ruotsinkielisinä. Lähikuukausien tärkein tavoite oli jäsenien hankkiminen osastolle. Tässä tavoitteessa onnistuttiin hyvin, sillä jäsenmäärä oli vuoden lopussa jo 254.
Ensimmäinen toimintavuosi oli selvästikin opettelemista ja syystäkin, koska juuri kukaan ei aikaisemmin ollut toiminut minkäänlaisissa järjestötehtävissä. Siitä huolimatta aloitteita ja esityksiä tehtiin niistä asioista, joita osasto piti tärkeinä. Palkkausasiat olivat ensimmäisten esityksien mukana. Nimenomaisesti ylimääräisten ja alokkaiden palkkaus ja kesäloma-asiat, jotka eivät seuranneet vakituisten etuisuuksia, olivat huolen aiheena. Kahdeksan tunnin työaikalaki oli myös heti asialistoilla. Pukurahaan kiinnitettiin huomiota jo ensimmäisenä toimintavuotena. Asemamiehet joutuivat määräysten mukaan pitämään virkapukua, mutta olivat ainoa ryhmä joka ei saanut ns. pukurahaa.
Kun tarkastelee tuota ajankohtaa, jolloin osastomme perustettiin, sekä ensimmäistä toimintavuotta, se ei suinkaan ollut helppoa, koska tuo aika oli työväenliikkeelle raskasta. Kansalaissodan mainingit kävivät korkealla. Työväenliike ja ay-liike oli hävityn sodan johdosta lyöty hajalle ja osaa näiden toimintahaaroista lopetettu ja kielletty toimimasta. Osaston perustajat olivat rohkeita miehiä. Heitä kannusti tietoisuus ja pyrkimys paremman huomisen luomisesta ay-toiminnan avulla.
Alku aina hankalaa
Ensimmäisten toimintavuosien aikana osasto yritti koko ajan kiinnittää Rautatiehallituksen huomiota epäkohtien poistamiseen, mutta huonolla menestyksellä. Vastus oli kova ja joskus ylimielinenkin, koska aina ei saatu edes vastausta esityksiin.
Vuonna 1929 perustettiin yhdentoista yrityksen yhteinen valtakunnallinen Pienipalkkaisten Palkkavaltuuskunta, mihin osastommekin sai V.R. Asemamiesyhdistyksen kautta edustuksen. Vaikka nimensäkin mukaisesti valtuuskunnan päätavoitteena oli korjauksien saaminen pienipalkkaisten palkkaukseen, niin myös työaikaan ja muihin epäkohtiin kiinnitettiin huomiota. Jo vuonna 1918 hyväksyttyä yhtäläistä 8 tunnin työaikalakia ei vielä 1939 toteutettu rautateillä. Syy oli laissa ollut ”porsaanreikä”, jolla sai teettää pidempääkin päivää erivapautta hakemalla. Rautatiehallitus käytti pykälää hyväkseen.
Mutta huveja riitti
Huvitoimikunta kuului erottamattomana osana yhdistystoimintaan ja tärkeänä myös pidettiin, että se myös toimi aktiivisesti. Niinpä huvitoimikunta perustettiin tähänkin osastoon ja se järjesti mm. matkan Viroon. Kieltolain vallitessa se varmasti oli kiintoisa paikka siihen aikaan. Saaristolaisristeilyt oli kaksi- kolmekymmentäluvuilla hyvin suosittuja. Huvitoimikunta järjestikin useita risteilyjä ja perheiltoja, jotka nykyisin puuttuvat lähes kokonaan, lukuun ottamatta pikkujoulun viettoa.
Asemamiehet tärkein ryhmä
30-luvun lamakausi
1931 Julkilausuma
Toki noiden ensimmäisten vuosien aikana saatiin sentään jotain aikaiseksikin. Esimerkiksi vuonna 1928 saatiin parannus vuosilomalakiin. Ylimääräinen asemamies rinnastettiin vakinaiseen tämän lain mukaan. Asemamiesten muodostaessa suurimman virkasuhteessa olevan nimikeryhmän oli heillä järjestökentässä suuri merkitys, joten heidän vaatimuksiaan ei voitu kokonaan sivuuttaa. Merkitystä kuvannee sekin, että Valtion Rautatieläisten Keskusjärjestö lähetti useita kirjelmiä, joissa pyydettiin liittymään Keskusjärjestön jäseneksi. Kuitenkin, koska Keskusjärjestö oli esimiesasemassa olevien keskusjärjestö, se ei ilmeisesti miellyttänyt silloin johdossa olevia asemamiehiä. He päättivät Toistuvasti olla liittymättä Keskusjärjestöön.
1930-luvun alkuvuosina koetteli koko kapitalistista maailmaa syvä lama, joka johti laajaan työttömyyteen. Laman vaikutus koettiin hyvin raskaana koko Suomessa. Tämä vaikutti luonnollisesti myös rautatieläisten jokapäiväiseen elämään. Osaston kokouksissa jouduttiin käsittelemään laman aiheuttamia epäkohtia. Uudistuksista ei ollut toivoakaan, vaan ammattiyhdistyksien ja osastojen täytyi käydä puolustamaan jo saavutettuja etuja. Tilannetta kuvannee Helsingin osaston lähettämä kirjelmä, jonka johdosta V.R. Asemamiestenyhdistyksen vuosikokous v. 1931 hyväksyi seuraavan sisältöisen julkilausuman:
”Valtion Rautateiden Asemamiesyhdistys kokoontuneena neljänteen vuosikokoukseensa, tahtoo lausua paheksumisensa sen odottamattoman aloitteen johdosta, jonka Maalaisliiton eduskuntaryhmä on tehnyt, ehdottaessaan kaikkien valtion toimenhaltijain palkkojen alentamista 10%.
Tämä tuntuu sitäkin oudoksuttavammalta, koska varsinkaan rautateiden alempipalkkaisten palkat eivät ole vastanneet läheskään yleistä palkkatasoa viime aikoina, vaan ovat olleet suurelta osin alle toimeentulominiminkin. Varsinkaan perheellisten ylimääräisten asema on vallinneena palkkatason aikana ollut suorastaan hädänalainen. Tuntuu sen vuoksi oudolta, että nyt heti kun pienikin laskusuunta hintatasossa on havaittavissa, suositellaan yleistä indeksiä palkkojen järjestämiseksi, vaikka sitä ei hyväksytty pohjaksi silloin, kun yksi indeksi jatkuvasti kohosi, alentaen vastaavasti pienipalkkaisten rautatieläisten elintasoa. Toistamme vielä, ettei nykyisiä palkkoja ainakaan alemmissa luokissa voida ottaa lähtökohdiksi indeksin mukaisille palkoille, koska ne eivät ole sitä olleet lähelläkään viime vuosien aikana, sikäli kuin indeksin mukaisilla palkoilla on tarkoitus pitää alempien elintaso edes vaatimuksia vastaavana.”
Julkilausuma ei kuitenkaan auttanut, vaan alokkaiden ja ylimääräisten asemamiesten palkkoja alennettiin heinäkuun 1. päivänä 1931 lukien, poikamiesten 10% ja perheellisten 5%. Työnantajat tekivät yksipuolisia päätöksiä neuvottelematta työntekijäin kanssa, eivätkä välittäneet työläisten huolista. Eikä tässä vielä tarpeeksi: rautatietkin pakkolomautti henkilökuntaansa ja osasto joutui kiinnittämään huomiota pakkolomautettujen asiaan. Osasto kävi mm. lähetystönä Helsingin asemapäällikön luona. Keskustelussa päällikön kanssa painotettiin tasapuolisuutta pakkolomauttamisessa ja sitä, ettei lomauttaminen saisi kestää niin kauan, että työsuhde purkautuu. Osasto piti myös yhteyksiä muihin pienipalkkaisiin ryhmiin; yhteisiä asioita pyrittiin ajamaan mahdollisimman suurella joukolla.
Virkapukuasia oli visainen kysymys ja on sitä edelleenkin rautatielaitokselle. Koska vuonna 1931 tuli taas käyttöön uusi malli kesäkuun alusta, niin asia nousi osastoissa jälleen ajankohtaiseksi. Asia oli tärkeä, koska virkapuku oli määrätty pakolliseksi myös asemamiehille. Asemamiesyhdistys kävi Rautatiehallituksessa neuvottelemassa ja pyysi, että puku-asetusta muutettaisiin siten, että asemamiehen tarvitsisi käyttää vain hatun lisäksi virkatakkia. Rautatiehallitus ei puoltanut asetuksen muuttamista. Lähetystä sai myös kulkulaitosministeriltä kielteisen kannan. Silloinen ministeri Juho Niukkanen lausui mielipiteenään mm. ”ettei puvun hankkiminen tuota asemamiehille suuriakaan lisämenoja, koska tavallista sinistä virkapukua voidaan käyttää myös virkapukuna”. Tästä huomaa kuinka ylimielisiä oltiin työntekijäin edustajille. Porvarit olivat silloin voimissaan ja työttömien joukot suuria. Mahdollisesti pukukysymys vaikutti heistä vähäpätöiseltä. Silloisen palkkatason huomioiden se ei sitä ollut asemamiehille.
Vuosien 1931-34 aikana ei edistystä tapahtunut, vaan pikemminkin taannuttiin. Vuonna 1934 oli vielä jonkun verran pakkolomia, mutta pula alkoi jo hellittää otettaan. Merkille pantavaa oli näiden vuosien aikana, että rautatiet teettivät erikoisluvalla yli kahdeksan tunnin työpäiviä, kun samaan aikaan ylimääräisiä ja alokkaita pakkolomautettiin. Muilla alokkailla kahdeksan tunnin työaika oli jo toteutettu.
Vallilan tavara-asema
Ikälisät käyttöön
Välirahat maksuun
Vuonna 1935 oli toiminnallisesti jo helpompi kuin aikaisemmat vuodet. Rautateilläkin alkoi toiminta jälleen vilkastua, kuljetukset lisääntyivät, eikä enää tarvinnut kenenkään lähteä pakkolomalle. Osastolle riitti silti työtä, vaikka parannuksiakin saatiin aikaan. Asemamiehen eläkeikärajan alentaminen otettiin osastossa vakavasti esille, mutta asia ei kuitenkaan toteutunut. Vallilan tavara-asema valmistui ja huomattiin kaikkien sosiaalitilojen puuttuvan. Miehistöllä ei ollut minkäänlaisia pukeutumis- eikä ruokailutiloja. Palkkausasioissa sentään edettiin, kun vanhemmat alokkaan pääsivät ns. vakanssipalkoille. Tämä palkkaratkaisu oli tervetullut lisäys pulavuosien aikana taloudellisiin vaikeuksiin joutuneille ylimääräisille ja alokkaille. Osastomme aloitteesta alkunsa saanut ikälisäkysymys ratkesi myönteiseen suuntaan. Siinä taattiin 50mk lisäys viisi vuotta palvelleille. Osastomme tekemän aloitteen pohjalta muutettiin myös palkkalain 11. pykälä niin, että tapaturman sattuessa maksetaan palkkaa seuraavan kalenterikuukauden loppuun. Koko osastomme toiminnan ajan päätavoitteena ollut 8 tunnin työaika toteutui eräiltä osin.
Koko osastotoiminta vilkastui ja kokouksissa kävijäin määrä kasvoi, samoin osaston jäsenmäärä.
Kymmenes toimintavuosi toi mukanaan lisää parannuksia, vaikka tappiona voidaankin kirjata että kahdeksan tuntisen työpäivän ulkopuolelle jäivät pumppukoneen käyttäjät, asemamiehet ja näiden tehtäviä hoitavat ylimääräiset toimenhaltijat sekä alokkaat.
Seuraavana vuonna lain sovellusta laajennettiin ja edellä lueteltujen toimihenkilöiden työaika määrättiin työaikalain mukaan kaupungeissa, kauppaloissa ja risteysasemilla. Muilla liikennepaikoilla olivat samat työt edelleenkin lain ulkopuolella. osastomme paheksui tätä päätöstä, vaikka sen jäsenistö suurimmalta osalta pääsi nauttimaankin 8 tunnin työaikalaista. Ns. välirahojen maksaminen aloitettiin korkeamman viran tai toimen hoitamisesta.
Kuvaavaa osastomme toiminnasta on, että Porissa toimiva asemamies oli omistautunut kirjoittamansa runon osastollemme. Se luettiin kuukausikokouksessa ja hänelle lähetettiin kiitoskirja runon kirjoittamisesta.
Vuoden tärkeimmät kysymykset olivat edelleen 8 tunnin työaika, pukuavustus ja palkkaus. Paljon keskustelua aiheutti ylimääräiset lapsiavustukset ja vakinaistamiskysymykset. Tehtiin myös anomus, että palkasta ei vähennettäisi sairasloma-aikaa, vaan vähennys olisi sama 1/3 palkasta, kuten vakinaisillakin.
Raskaat sotavuodet
Korvikekonduktöörit
Liittyminen Rautatieläisten Liittoon
Ensimmäisen kerran vuonna 1939 oli osaston kokouksessa esillä oman kesäpaikan hankinta. Suunniteltiin arpajaisten järjestämistä varojen keräämiseksi tontin ostoa varten. V.R. Eläkelaitoksen valtuusmiesvaaleihin päätti myös V.R. Asemamiesyhdistys yksimielisesti osallistua. Vaaleissa oli 20 ehdokasta joista kolme Helsingin osastosta. Ehdokkaista vain 11 oli asemamies-nimikkeellä. Näin kahdessatoista vuodessa oli puhdas asemaesimiesyhdistys muuttunut sekayhdistykseksi.
Loppuvuodesta osaston toiminta lamaantui. Edessä olivat raskaat sotavuodet. Lokakuun kuukausikokoukseen osallistui vain kahdeksan jäsentä ja vuoden 1940 vuosikokouskin pidettiin vasta toukokuussa. Osaston johtokunta kokoontui vain kerran puolen vuoden aikana. On selvää, että sota vaikutti myös järjestöelämään. Silloin oli paljon muita asioita huolehdittavana. Taloudellinen pulakausi oli sota-ajan välitön seuraaja. Toimeentulohuolet painostivat mieliä. Euroopan rauhattomuudesta huolimatta asioita yritettiin silti hoitaa. Pyrittiin mm. yhteistyöhön junamiesyhdistyksen kanssa. rautatieläisten Liitolta tuli yhdistykselle ensimmäinen yhteydenotto, jossa pyydettiin neuvotteluihin mukaan. Samasta asiasta tuli toinen kirjelmä kesäkuussa vuonna 1941. tässä oli mm. ehdotus yhdistyksen liittymisestä Rautatieläisten Liittoon. Keskusteluja käytiin myös 8 tunnin työaikalaista. Lain piiriin tulisivat kaikki 3:nnen luokan asemien asemamiehet. Pukuraha-asia ratkesi osittain, mutta ei kuitenkaan kaikkia tyydyttävällä tavalla. Kuvaan tulivat ns. ’korvikekonduktöörit’ ja heidän koulutuksensa. Nämä ns. korvikekonduktöörit’ olivat rahastajia. Sota-aika toi tämän ’korvike-sanan yleiseen käyttöön.
Loppuvuodesta Suomi oli jälleen sodassa. Sotatilasta huolimatta vuoden 1942 aikana yritettiin asioihin saada jatkuvasti parannuksia. Kaikissa ei kuitenkaan onnistuttu. Mitään pitkän ajan suunnitelmia ei ymmärrettävistä syistä ollut esillä. Asuntoasiat aiheuttivat paljon keskusteluja. Rajaseudulta oli jouduttu lähtemään sotaa pakoon ja pommitukset lisäsivät asunto-ongelmia. Tuona vuonna ruvettiin todella vakavasti harkitsemaan yhdistyksemme lakkauttamista ja siirtymistä Rautatieläisten Liiton osastoksi. Osastomme suoritti jäsenäänestyksen johon osallistui 184 jäsentä, äänestämättä jätti 58 jäsentä. Tämä oli hyvää äänestysprosentti, kun ottaa huomioon, että osa jäsenistöstä oli Itä-Karjalassa. Koko Asemamiesyhdistyksen äänestysprosentti oli yli 83, joten asiaa kohtaan tunnettiin kiinnostusta. Suurin osa oli liittymisen kannalla. Lopullinen liittymispäätös tehtiin vuoden 1944 vuosikokouksessa.
1945 Osasto 51 r.y.
Osastot 27 – 28 – 51 yhteen
Jäsenmäärä rajuun kasvuun
Tällä päätöksellä lopetettiin V.R. Asemamiesyhdistyksen toiminta virallisesti heinäkuun 1. päivänä 1944. Osastomme piti viimeisen kokouksensa 28. päivänä tammikuuta 1945, jolloin oli vuosikokous. Tämän jälkeen aloitti toiminnan Rautatieläisten Liiton osasto n:o 51 r.y. Samalla päättyi erään ay-toimintaan jälkensä jättäneen yhdistyksen toiminta, joka oli kestänyt lähes kahdeksantoista vuotta.
Tämän aikajakson osastomme toimintaan vaikuttaneiden jäsenten työn arvon voi hyvin kiteyttää Asemamiehessä olleeseen tekstiin:
”Ne saavutukset, jotka yhdistys voi voittotililleen merkitä, eivät ole tulleet suinkaan itsestään. Niiden saavuttamiseksi on vaadittu paljon yksilöllistä uhrautuvaisuutta ja asian harrastusta, sekä yhdistyksen johtoelimiltä että jäseniltä. Niistä voi kirjoittaa piankin kuvauksen ja vielä pikemmin sen voi lukea, mutta siitä ei ilmene se uhrattujen vapaa hetkien ja otettujen askelten määrä, joita ne ovat vaatineet.”
Ensimmäinen osasto n:o 51:n kokous oli johtokunnan järjestäytymiskokous 11.02.1945 Helsingin matkustaja-aseman järjestelymestarin toimistossa. Tästä alkoivat rauhanaikaiset työt ja voimakas kehitys osastossamme. Liiton osastoille n:o 27, 28 ja 51 valittiin yhteinen puheenjohtaja ja johtokunta.
Uuden osaston asialistoilta on poimittavissa paljolti samanlaisia asioita kuin aikaisemminkin on esiintynyt. Palkka-asioista oltiin edelleen erimielisiä rautatiehallituksen kanssa ja osasto velvoittikin liittotoimikunnan esittämään lakkouhan, ellei vaatimuksiin suostuta.
Vuosilomien alkamisen ajankohdasta tuli jatkuvasti osastolle valituksia. Loman alkamisesta kun saatettiin ilmoittaa vasta edellisenä päivänä. Sosiaalitilat puuttuivat ja puhuttivat erityisesti junamiehiä ja naispuolisia lipuntarkastajia. Luottamusmiesasia tuli ensimmäistä kertaa esille ja johtokunta velvoitettiin laatimaan esitys, jonka perusteella jokainen työryhmä valitsisi luottamusmiehen.
Vakinaisten virkojen saanti oli yksi merkittävä vaade, jonka eteen tehtiin paljon työtä. Vuoden loppuun mennessä oli osaston jäsenmäärä kasvanut jo yli 200% verrattuna asemamiesyhdistyksen aikaan.
Lakon uhka 1946
Sunnuntaityölisä
Urakkatyöhyvitys
Vuonna 1946 oli myös lakonuhka, jonka liittotoimikunta kuitenkin perui. Kysymys oli palkka-asiasta ja ministerin taholta varoitettiin vakavasti ryhtymästä lakkoon. Liikennetyöläiset pitivät myös oman kokouksesta palkka-asiasta ja pyysivät lakkolupaa. Lupaa ei annettu, sillä kokous katsottiin laittomaksi, koska äänestykseen oli osallistunut osaston ulkopuolisia henkilöitä. Vuosi oli osastossa levotonta aikaa tämä johtui aivan ilmeisesti kovasta palkkapolitiikasta.
1947
Vuoden 1947 aikana tulivat esille sunnuntairahat. Vaikka Valtioneuvoston asettama komitea asettui kielteiselle kannalle, sai sunnuntaityökorvausasia erinäisten kiemuroiden jälkeen myönteisen ratkaisun. Sunnuntaityölle saatiin 100% palkankorotus. Vuosi toi myönteisen ratkaisun yötyö- ja kesälomakorvausasiaan. Ylimääräisten ikälisäkysymykseen ja tilapäisten työntekijäin perhelisä- ja palkkakysymykseen odotettiin ratkaisua lähitulevaisuudessa. Osaston toiminta käsitti pääasiassa reaalipalkkojen korotuksia, sillä inflaatio eteni hirmuista vauhtia ja palkat ainakin rautateillä olivat hyvin huonot.
1948
Vuonna 1948 saatiin aikaan koko rautatiehenkilökuntaa koskevia parannuksia. Osastomme esitti mm. kalliinpaikanlisän korotusta vuoden 1949 alusta. Esitystä käsiteltiin myönteisessä hengessä eduskunnan tulo- ja menoarviossa. Liiton tekemän esityksen pohjalta virkapukuavustusta korotettiin. Lipuntarkastajina toimivien naisten tekemä aloite junien välisen ajan laskemisesta työajaksi, osaston kokous laajensi koskemaan koko junahenkilökuntaa. Esitys ratkesikin Rautatiehallituksen työaikalautakunnassa äänestyksen jälkeen myönteisesti. Töölöön tavara-asemalla saatiin pakka- ja vaakamestareille urakkatyöhyvitys. Myös liikennetyöläisten urakkatyölisästä neuvoteltiin ja onnistuttiinkin saamaan hieman parannusta asiaan, vaikka ei täysin tyydyttävästi. Asiasta päätettiin käydä vielä jatkoneuvotteluja Rautatiehallituksen kanssa. Vuoden aikana osastomme teki 19 eri esitystä ja aloitetta liitto toimikunnalle joista mainittakoon mm. virkojen ja toimien vakinaistaminen, ammattikasvatus, sääntömuutosehdotukset, ns. nollapistejärjestelmä palkkauksessa ja laitoksen kustannuksella saatava suojapuku junamiehille.
Palkkataistelujen aikaa...
1949
Vuoden 1949 aikana palkka-asioihin saatiin parannuksia. Osastomme esityksestä junamiehet saivat palkkaluokan suuruisen ylimääräisen lisän. Malmin vaihdemiehet korotettiin toisesta luokasta ensimmäiseen. Viran- ja toimenhaltijain palkkoihin tuli yhden palkkaluokan korotus. Muitakin tarkistuksia suoritettiin, kuten ikälisät, jotka nyt toivat yhden palkkaluokan korotuksen kukin. Näillä toimenpiteillä, kun lisäksi tammikuun alusta oli saatu korotuksia kalliinpaikanlisiin, viran- ja toimenhaltijat saavuttivat suurin piirtein yleisen palkkatason. Tulkintaerimielisyyksiä ilmeni tänäkin vuonna pukuavustuksen maksuperusteista. Osastossa käytiin laajoja keskusteluja siitä, että siirrytäänkö työsuhteeseen vai ollaanko edelleen virkasuhteessa. Äänestyksen jälkeen tuli päätökseksi säilyttää edelleen virkasuhde.
1950
Työmarkkinoilla oli vuosi 1950 melko hajanainen. Tehtiin kaksi eri sopimustakin vuoden aikana. Hallitus poisti helmikuun alusta palkkasulun ja tästä johtuen useimmat ammattiliitot irtisanoivat työehtosopimukset palkkojen osalta. Syntyi neuvotteluvaihe, jossa jokainen liitto pyrki omin voimin aikaansaamaan mahdollisimman edullisia sopimuksia. Pyrkimyksissä ei kuitenkaan onnistuttu, vaan SAK:n oli puututtava asioiden kulkuun. Ns. F-sopimus (Fagerholm) synnytettiin SAK:n julistaman yleislakon uhkaamana. Tästä sopimuksesta tuli runkosopimus palkkoja määriteltäessä. Työnantajat kuitenkin tahallisesti jarruttivat neuvotteluja sillä seurauksella, että SAK:n oli annettava uusi lakkouhkaus. Tästä oli seurauksena ns. A-sopimus (Aura). Liittomme joutui vuoden kuluessa voimakkaasti toimimaan eläke- ja palkkakysymyksien järjestelyissä. Osastommekin joutui samasta asiasta toimintaan, koska eläkekysymyksessä asia huipentui toukokuun 7. pnä alkaneeseen kaksi päivää kestäneeseen lakkoon. Uusi eläkelaki hyväksyttiin muodossa, joka takaa 66%:n eläkkeen peruspalkan ja ikälisien yhteisestä määrästä. Makuuvaununhoitajan kohdalla suoritettiin uudelleenjärjestelyjä. Heitä poistettiin eräistä junista ja matkojen lyhentyessä työtilaisuudet vähenivät. Asiasta neuvoteltiin osastomme ja liiton toimesta Rautatiehallituksessa. Kustannusten alentamisen vaatimukset olivat kuitenkin niin jyrkkiä, että neuvottelijat jäivät ”hopealle”. Tästä alkoi tämän ammattikunnan siirtyminen historiaan.
1951
Heti vuoden 1951 alusta saatiin A-sopimuksessa sovitut palkankorotukset. Toukokuun alusta astui viideksi kuukaudeksi voimaan ns. ”linnarauha”, joka tähtäsi talouselämän vakauttamiseen.
Eräs kiistanaihe, vaihde- ja vaunumiesten virantekorahat, saatiin onnelliseen päätökseen. Asunto- ja lapsilisäasioissa joutui osasto ottamaan kantaa. Se pyrki vaikuttamaan näiden määrärahojen korotuksiin.
1952
Virantekorahan ja sen saajien piirin laajentaminen oli vuoden 1952 alkupuoliskon keskeisin asia. Makuuvaununhoitajien poistuttua useimmista junista on heidän sijoittamisensa vastaaviin toimiin tuottanut suuria vaikeuksia. Osastomme ja liiton taholta on tähän kysymykseen jouduttu vuoden aikana puuttumaan useita kertoja. Samoin on osaston johtokunnalle ja luottamusmiehille eri työpisteissä antanut runsaasti työtä erilaisten henkilökuntaan kohdistuvien vähennyspyrkimysten torjuminen. Osastomme, luottamusmiesten ja liiton vaikutuksella vähennykset pystyttiin lähes torjumaan. Vain 13 vaununsiivoojaa, jotka oli otettu tilapäisiksi Olympia-liikenteen vuoksi, irtisanottiin.
1953
Liiton kuudes edustajakokous pidettiin vuonna 1953. Osastomme oli tehnyt neljä edustajakokousaloitetta. Henkilökunnan ruokailu- ja sosiaalitiloissa ei ole tapahtunut muutoksia parempaan, mutta Pasilaan on nykyaikaisen huoltorakennuksen rakennustyöt käynnissä ja se valmistuu vuoden 1954 alkupuolella.
1954
Osaston oli ratkaiseva vuoden 1954 alkupuoliskolla kantansa liikenteeseen tulevien uusien kisko-autojen miehityskysymykseen. Asiaa selvittämään asetettu komitea ratkaisikin sittemmin kysymyksen osastoa tyydyttävästi.
1955
Työtaisteluun jouduttiin maaliskuussa 1955 mm. rautatieläisten toimesta siksi, ettei palkkakysymyksissä ja niitä koskevissa neuvotteluissa Valtioneuvoston edustajien kanssa päästy työntekijöitä tyydyttävään ratkaisuun. Lakko kesti 16.03.-26.03. välisen ajan ja päättyi työntekijöitä tyydyttävään ratkaisuun, vaikka Maalaisliitto yrittikin pistää kapuloita rattaisiin. Ainoa myönnytys, jonka jouduimme tekemään, oli maksujen siirtäminen syksyyn.
1956
Seuraava vuosi 1956 ei ollut edellistä kummempi. SAK joutui jälleen uhkaamaan lakolla. Tällä kertaa yleislakolla, jonka alku oli päätetty tapahtuvaksi 1. pnä maaliskuuta. Määräaikaan mennessä ei tilanteessa ollut tapahtunut edistystä, joten yleislakon alkaminen oli väistämätön tosiasia. Myös osastomme piirissä lakko oli täydellinen. Alkaneesta lakosta muodostui raskas, kestäen 19 päivää. Syntynyt ratkaisu merkitsi, että SAK:n vaatimukseen oli suostuttu. Palkkatyöväki oli voittanut taistelun ja näyttänyt yhtenäisen voimansa sekä yhteisyökykynsä, jota löytyi yhteisen hädän hetkellä.
1957
Huolimatta siitä, että osastomme vietti vuonna 1957 30-v.juhlavuotta, ei toiminnassa ollut päästy edellisten vuosien tasolle. Pääasiallisin syy lienee erimielisyydet, jotka ovat vieneet voimiamme keskinäisiin kiistelyihin. Tänä vuonna käytiin ns. ”lättähattulakko”, joka ei onnistunut. Lakko pysäytti vain Pohjois-Suomessa liikenteen. Vuoden aikana pidetyn liiton edustajakokouksen johdosta osa oli oppositio-asenteessa jopa siten, että tehtiin kaikki mahdollinen lakon epäonnistumiseksi. Osastomme 30-vuotisjuhlien yhteydessä Elannon juhlasalissa vihittiin osaston lippu. Lipun oli lahjoittanut naisjaosto ja vihkimisen suoritti opintosihteeri Esko Pitkäaho.
1958
Vuonna 1958 syntyi Sos.-dem. puolueessa eri mielipidesuuntien välinen taistelu, joka löi oman särönsä myös ay-liikkeen piiriin. Osastommekaan ei välttynyt tältä harjoitustoiminnalta. Osa jäsenistöstä lähti omille teilleen ja perustivat oman yhdistyksen, joka ei kuitenkaan saanut sitä vetoa, jota sen perustajat olivat toivoneet. Valtaosa jäsenistöä halusi säilyttää SAK:laisen ay-liikkeen jäsenkirjan.
Eroamisista huolimatta osastomme jäsenluku on jatkuvasti kohonnut, joten ilmiselvästi on nähtävissä osastomme saavuttama torjuntavoitto. Toimintakin on alkuvaikeuksista huolimatta selvästi viimevuotiseen vilkastunut. Siitä kertoo jaostojen vireä toiminta ja jäsenten innostus valistustoimintaa kohtaan. Palkkarintamalla edistyttiin sen verran, että virantoimitusrahat nousivat 40-57% ja kuukausipalkkoihin tuli 1250mk korotus kaikille.
1959
Osastomme toiminta oli vuonna 1959 keskittynyt yleisen suuntaviivojen mukaisesti palkkaukseen, työajan lyhentämiseen ja sosiaalisten olojen parantamiseen. Liiton jouduttua nostamaan jäsenmaksuja vuoden alussa oli yleisesti se käsitys, että osastommekin jäsenmäärä lähtee laskuun. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan jäsenmäärä entisestään lisääntyi. Jäsenhankintatyössä ovat suurimman työn tehneet osaston puheenjohtaja Simo Hirvonen ja sihteeri Veikko Terrihauta. Vastassaan heillä oli niin sanottujen ”unionistien” ja ”keltaisten” levittämät valheet SAK:laista ay-liikettä vastaan. Palkkoja korotettiin vuoden alussa 3% ja samalla luovuttiin palkkojen indeksisidonnaisuudesta.
1960
Vuonna 1960 on osaston toiminta ollut toiminnallisesti varsin monitahoista ja vilkasta. Siitä kertoo jo se, että osasto on voittanut ylivoimaisesti liiton järjestelmän osastojen välisen toimintakilpailun, saaden palkinnoksi magnetofonin. Siitä huolimatta ei jäsenistöä ole saatu mukaan kokouksiin. Jatkuvalla hajotustoiminnalla on ilmeisesti oma lamaannuttava vaikutuksensa tähän toimintamuotoon. Varmasti muitakin syitä on löydettävissä. Monet eri toiminnanalat ovat pystyneet tarjoamaan ihmisille enemmän heidän vaatimuksiaan vastaavia harrastuksia. Palkkausasioissa päästiin taas vähän eteenpäin. Toukokuussa tuli päätös 3% korotuksesta vähimmäiskorotuksen ollessa 1500mk. Eduskunta hyväksyi mm. uuden vuosilomalain, työttömyyskassalain, kansaneläkelain ja lapsilisälain parannukset.
1961
Vuotta 1961 tarkastellessa voi todeta mm., että sosiaalipoliittisiin tavoitteisiin on kiinnitetty vakavaa huomiota. Näistä tavoitteita ovat ensisijaisesti olleet 40-tuntinen ja viisipäiväinen työviikko, työntekijäeläkkeiden ja sairasvakuutuksen lakisääteinen toteutuminen. Järjestöpoliittisesta puolesta on todettavissa, että ay-kentällä on tapahtunut huomattavaa selkiintymistä. Virta on viemässä takaisin SAK:laiseen kenttään. Jo edellisen vuoden puolella alkaneet neuvottelut palkkalaiksi saatiin monien taktillisten vetojen jälkeen syntymään eduskunnassa vasta maaliskuun lopulla. Korotus 4,3%, vähintään 1900mk/kk, tuli voimaan takautuvasti vuoden alusta. Työaikaa lyhennettiin 47 viikkotunnista 45 tuntiin tai 3-viikkojaksossa 141 tunnista 135 tuntiin.
1962
Huomattavampia edistyksiä jäsenistön kannalta oli vuoden 1962 aikana saatu ratkaisu yötyön aikahyvityksestä. Osastomme täytti myös vuoden kuluessa 35 vuotta. Palkkakysymys on kuluneenakin vuotena ollut osaston toiminnassa keskeisin ja, kuten aina ennenkin, eniten jäsenistöä kiinnostava asia. Korotuksen ovat tapahtuneet tasokorotusratkaisuina, eivätkä sellaisenaan jäsenistöä tyydyttäneet. Tästä onkin seurauksena ollut jatkuva kuohumistila osaston keskuudessa. Eduskunta teki heinäkuussa päätöksen virkamiesten palkoista siten, että palkka-asteikon alapäähän tuli n. 4% korotus, josta korotusprosentti nousi ylöspäin, ollen asteikon yläpäässä n. 40%. Tästä palkkapäätöksestä syntyi voimakas reaktio alempipalkkaisten keskuudessa. Osastomme, muiden joukossa, vaati liiton hallintoelimiltä nopeita toimenpiteitä ratkaisussa tapahtuneen epäkohdan korjaamiseksi. Asiasta suoritetussa äänestyksessä osastomme äänestysprosentti oli 50 ja vain neljä kannatti eduskunnan palkkapäätöksen hyväksymistä. Koko liiton kentästä äänestykseen osallistui 80% viran- ja toimenhaltijaosastojen jäsenistä, joista vain 2,5 % kannatti tehtyä päätöstä. Tämän tuloksena jätettiin Valtioneuvostolle uhkavaatimus järjestöllisistä toimenpiteistä. Ratkaisu jäi seuraavan vuoden puolelle.
[ Takaisin ylös ]
